Lopuksi
Lopun aluksi, muistutukseksi ja taustaksi FT Santeri Junttilan luento suomen kielen esihistoriasta nykytutkimuksen valossa vuodelta 2019:
Lopussa kiitos seisoo, sanoo suomalainen!
Tämä pitkä ja vähän poukkoilevakin matka läpi Viron ja Latvian ei olisi onnistunut ilman apua. Ensimmäinen ja suurin kiitos kuuluu M. A. Castrénin seuralle ja Marja Lappalaiselle. Idea artikkelisarjasta syntyi Marjan kanssa keskustellessa ja Marja on lukenut kaikki postaukset läpi ennen niiden julkaisemista ja tehnyt niihin korjauksia, huomauttanut minulle virheistä, epäloogisuuksista ja lipsahduksista.
Toinen suuri avustaja tällä matkalla on minulle ollut minun ja vaimoni vanha ystävä, Tarton yliopiston viron kielen murteiden ja historian professori, akateemikko Karl Pajusalu, joka muista kiireistään huolimatta on ehtinyt kriittisesti lukea kaikki ne tekstit, joita olen hänelle lähettänyt. Ja niitä tekstejä oli yli 20 kpl.
Oman kielensä/alueensa tekstejä ovat lukeneet ja hyödyllisiä huomautuksia, korjauksia ja täydennyksiä ovat tehneet mm. Uldis Balodis, Renate Blumberga, Enn Ernits, Järvi Lipasti, Jüvä Sullõv ja Jüri Viikberg.
Valokuvien osassa ovat auttaneet erityisesti Elle Mets, Kristina Mägi, Harri A. Sundell ja Toomas Tuul.
Ja suuri kiitos Regiolle kahdesta hienosta kartasta, jotka karttafirma teki toiveideni ja ohjeideni mukaan ja mahdollisuudesta käyttää myös noiden Viron ja Latvian karttojen osia.
Lopuksi?
Alun perin suunnittelin viimeisenä tekstinä jakavani bibliografiaa, kaikki julkaistuissa postauksissa mainitut kirjat ja artikkelit ja vähän enemmänkin. Mutta nyt tuntuu, että luettelosta tulisi liian pitkä ja siksi suuremmalle osalle lukijoista tylsä. Ja suuri osa suositeltavasta kirjallisuudesta löytyy jo eri postauksista. Ja kiinnostuneet voivat aina kysellä minulta lisävinkkejä!
Mutta lopuksi?
En todellakaan usko antaneeni täydellistä, ammentavaa tai lopullista kuvaa niistä asioista, joista olen kuluneen reilun vuoden aikana kirjoittanut. Itse asiassa tiedän, etten ole sitä tehnyt, sillä jo käytännön syistä olen joutunut tiivistämään ja supistamaan tekstejä. Ja kuluneen vuoden aikana on myös ilmestynyt uutta tutkimustietoa, uusia kirjoja, uusia artikkeleita jne.
Mitä jäi pois?
Jo heti alussa annetun rajauksen takia jäivät pois mm. stadin slangi, Rauman giäl, Heli Laaksosen lounaismurteiset tekstit, Savon kielen seura, kveenit, Torniojokilaakson meänkieliset, Metsäsuomalaisten tasavalta, lyydit, vatjalaiset, Kukkosi, Vaivara, vepsäläiset, inkeroiset, inkerinsuomalaiset jne, monenlaisista karjalaisista nyt puhumattakaan. Näistä kansanryhmistä, kielimuodoista, perinnekulttuurista, tutkijoista jne. voisivat joskus ehkä kirjoittaa tematiikkaa paremmin tuntevat ja taitavat ugri.net-iin.
Olisin toki voinut kirjoittaa enemmän mm. saarenmaalaisista, hävinneistä Latvian kielisaarista tai miksen Tallinnan vanhasta kirjakielestä ja vielä monista muistakin asioista, mutta jossakin vaiheessa (ainakin tällä kertaa) oli artikkelisarja saatava valmiiksi. Tai ainakin melkein…
Eli muutama pieniryhmä vielä
Mutta kolmesta pienemmästä Virossa ja Latviassa asuvasta/asuneesta itämerensuomalaisesta kansansirpaleesta kuitenkin muutama sana – näin ihan lopuksi.
Äädemeeste eli Häädemeeste
Alue
Kieli
Elokuussa 2024 ilmestyi Äädemeeste aabits. Aapisen tekijä oli silloin 18-vuotias Häädemeesten keskikoulun 11. luokan oppilas Rute Marie Maddison. Idean tehdä (H)äädemeesten oma aapinen keksi Häädemeesten keskikoulun kirjastonhoitaja ja opettaja Ave Varik, joka oli tutustunut muhulaisten omaan Muhu oabits -aapiseen. Tekijäksi valikoitui lahjakas lukiolainen Rute Marie Maddison. Aapishankkeen tukijoukoista löytyy myös Häädemeestellä syntynyt Tarton yliopiston viron kielen ja murteiden professori Karl Pajusalu.
Hanke herätti ainakin Häädemeesten-Pärnun seudulla ansaittua huomiota, esim.
parnu.postimees.ee/8070802/galerii-18aastane-koolitudruk-pani-kohaliku-keele-aabitsasse
koiduaeg.ee/18-aastane-haademeeste-tudruk-koostas-esimese-kohaliku-murdeaabitsa
Radiossakin asiasta kerrottiin: www.err.ee/1609415413/haademeeste-keskkooli-opilane-pani-kokku-haademeeste-murde-aabitsa
Ave Varikin mukaan aitoa Äädemeesten kieltä ei enää kukaan puhu, mutta koulussa sitä aiotaan hieman opettaakin ja avuksi Varik tekikin maisterintutkintoaan varten 85-sivuisen ns. ”verkkoresurssin” mm. opettajia varten, kun Häädemeesten koulussa on koululaisille oppitunnit kotiseudun luonnosta, historiasta ja kulttuurista.
Kaikesta huolimatta on pian valmistumassa (H)äädemesten sanakirja. Sanakirjatyöryhmässä ovat olleet mm. edellä mainitut Karl Pajusalu, Ave Varik ja Rute Marie Maddison ja lisäksi mm. Katri Pajusalu ja Eva Velsker. Noin 3000 sanaa käsittävä sanakirja ilmestynee vuonna 2026.
Professori Karl Pajusalu, jonka synnyinkotiseutua Häädemeeste on, on useita kertoja viitannut siihen, että viron kielen Häädemeesten seudun murteella on runsaasti yhtäläisyyksiä salatsinliivin kielen kanssa ja aikaisempina vuosisatoina näitä yhtäläisyyksiä on ollut vielä paljon enemmän, vrt. Pajusalun artikkelit alla. Pajusalu on viitannut myös noihin yhteisiin piirteisiin, kun on ihmetelty, miten hän pystyy runoilijanimellä Ķempi Kārl kirjoittamaan runoja jo yli sata vuotta sitten kuolleella kielellä salatsinliivin kielellä. Itse asiassa kolmikielisessä runokokoelmassa Salats joug kolm aģa /Salatsi jõe kolm kallast / Salacas upes trīs krasti Ķempi Kārl eli Karl Pajusalu on kirjoittanut runoja Häädemeesten suurpitäjässä sijaitsevista paikoista.
Häädemeesten seudun ihmisten ja myös kunnan aktiivisuus sekä oman seudun kielimuodon että salatsinliiviläisten siteiden suhteen on ollut hyvin aktiivista viime vuosina. Kuurinmaanliiviläisten joka keväinen tapa “herättää” linnut laulamalla on nyt levinnyt Pohjois-Latvian entisten liiviläisalueiden ohella myös Häädemeesten seudulle.
Kirjallisuutta
Rute Marie Maddison: Äädemeeste aabits. Häädemeeste keskool, 2024.
Helju Kaal ja Eevi Ross (koostanud ja toimetanud): Minevikupärandit Häädemeestelt. Valimik korrespondentide murdetekste VIII. Eesti Teaduste Akadeemia Emakeele Selts, 2012.
Ķempi Kārl: Salats joug kolm aģa /Salatsi jõe kolm kallast / Salacas upes trīs krasti. 2014.
Karl Pajusalu: Edela-Eesti kohad ja keel Salomo Heinrich Vestringi sõnaraamatus. Julkaisussa: ESUKA Vol. 4, No 3, Tartu Ülikooli Kirjastus, 2013. ojs.utlib.ee/index.php/jeful/article/view/jeful.2013.4.3.05/10101
Annaliisa Suigusaar ja Margaret Pajuväli: Kodukandi värviraamat. Loovtöö. Käsikirjoitus Häädemeesten keskkoulussa, 2022.
Urmas Sutrop ja Karl Pajusalu: Medieval Livonian County Metsepole and the Historical and Linguistic Border between Livonians and Estonia. Julkaisussa Linguistica Uralica XLV 4, 8, 2009 kirj.ee/public/Linguistica_Uralica/2009/issue_4/ling-2009-4-253-268.pdf
Aldur Vunk: The land between Pärnu and Salaca – a contact or border zone for Estonian- and Livonian-speaking people? Julkaisussa: ESUKA Vol. 13, No 1. Tartu Ülikooli Kirjastus, 2022. www.etis.ee/Portal/Publications/Display/63c6bd16-49f0-453b-b2a8-4c67a864d8c9
Vendit
Nimitystä vendit on käytetty useista eri kansoista ja kansanryhmistä Euroopassa. Kyse ei ole Pohjois-Italiassa asuneista tavallisimmin veneeteiksi kutsutusta kansasta, jonka mukaan Venetsian kaupunki on saanut nimensä. Tässä yhteydessä en tarkoita myöskään länsislaavilaisia vendejä, jotka ovat asuneet itäisessä Saksassa ja joiden jälkeläisiä ilmeisesti ovat nykyään sorbeiksi kutsut länsislaavilaista kieltä puhuvat kansansirpaleet Lausitzissa entisen DDR:n itäosissa, joilla on käytössä kaksikin kirjakieltä eli alasorbi ja yläsorbi.
Tässä yhteydessä tarkoitan niitä vendejä, jotka ovat mm. Henrik Lättiläisen mukaan asuneet Kuurinmaan Ventajoen suussa (vrt. nykyinen Ventspilsin kaupunki), nykyisen Riian kaupungin keskusta-alueella ns. Vanhalla mäellä ja keskisessä Latviassa Cēsisissä.
Monien (muttei kaikkien) tutkijoiden mukaan kyse olisi ollut alkuaan Kuurinmaalla Ventajoen (vrt. nimi vendi) suussa asuneesta ryhmästä, joka sekä kieleltään että kulttuuriltaan on ollut joko hyvin lähellä liiviläisiä tai suorastaan on ollut liiviläisiä. Balttilaiset kuurilaiset eli kuršit ovat myöhemmin valloittaneet suurimman osan Kuurinmaasta, mm. nykyisen Ventspilsin alueen ja vendit ovat joutuneen pakenemaan alueelta.
Toinen alue, jonka yhteydessä mm. Henrik mainitsee vendit, on nykyisen Riian alue ja ns. Vanha mäki tai kukkula (jota nykyisin ei enää löydy kartalta). Eli Riian kaupungin perustamisen aikoihin sen alueella asui sekä väinänliiviläisiä että vendejä. Mahdollisesti vendit ajettiin myöhemmin pois myös tältä alueelta.
Kolmas alue, jossa vanhojen kronikoiden mukaan vendejä on asunut, on nykyinen Cēsis. Kaupungin vanha nimi useilla kielillä viittaakin vendeihin, esim. saksa: Wenden, viro: Võnnu ja liivi: Vennen. Vendien rakentamana pidetään Cēsisin vanhimmassa osassa sijaitsevaa mäkilinnaa eli Riekstukalnsia (saksa: Nussberg) ”Pähkinämäki”.
Henrikin kronikan mukaan vendit käännytettiin kristinuskoon rauhanomaisesti vuonna 1206 ja sen jälkeen he taistelivat Kalparitariston rinnalla sekä virolaisia sekä venäläisiä vastaan.
Henrik kirjoittaa Liivinmaan kronikassa, vuosi 1206: ”Vendit olivat siihen aikaan nöyriä ja köyhiä. Kun heidät oli karkotettu [Tapio: kuurilaisten toimesta] Ventalta, joka on Kuurinmaan joki [Tapio: Venta-joen suusta eli nykyisen Ventspilsin kaupungin alueelta, jo ennen vuotta 1206], he asuivat Vanhalla Vuorella [Tapio: nykyistä Riian keskustaa], jonka viereen Riian kaupunki on rakennettu. Sieltä kuurilaiset karkottivat heidät edelleen, ja useat saivat surmansa. Loput pakenivat lättiläisten luo [Tapio: mm. nykyisen Cēsisin kaupungin alueelle] ja asuivat heidän kanssaan ja iloitsivat papin tulosta.”
Henrik kirjoittaa Liivinmaan kronikassa, vuosi 1218: Venäläiset hyökkäävät Jaroslav Vladimirinpojan johdolla ja piirittävät Cēsisin linnaa. “Kuultuaan tämän venäläiset vetäytyivät tuosta paikasta ja ylittivät Koivajoen. He piirittivät vendien linnaa ja taistelivat koko päivän vendejä vastaan.
Kalparitarien jousimiehet myös laskeutuivat alas linnastaan vendien avuksi, surmasivat monia venäläisiä ballistoillaan ja haavoittivat useita.” - - - “Aamun sarastaessa Novgorodin ruhtinas huomasi, että monet hänen aatelisistaan olivat haavoittuneet ja toiset oli surmattu. Hän tajusi, ettei hän pystyisi valtaamaan vendien linnaa, vaikka se olikin Liivinmaan pienin linna. Hän halusi hieroa ritariveljien kanssa rauhaa, mutta nämä eivät piitanneet moisesta rauhasta ja ajoivat venäläiset ballistoilla pois luotaan.”
Henrik mainitsee (Wendenin eli nykyisen Cēsisin) vendit kronikassaan vielä vuosien 1221 ja 1225 kuvauksissa.
Vendit mainitaan myös paavi Innocentius III:n bullassa 31.1.1208, jossa kerrotaan, että Liivinmaalla on jo kaikki vendit, kaikki idumealaiset ja kaikki liiviläiset kastettu sekä puolet latgaleista.
Liivinmaan vanhemman riimikronikassa kerrotaan mm. vuoden 1279 sotaretkestä. Kronikka kertoo, kuinka Wendenistä (nykyinen Cēsis) oli mukaan joukkoihin liittynyt yksi ristiritari 100 miehen joukkonsa kanssa. Heillä oli tunnuksenaan suuri punainen sotalippu, jonka jakoi kahteen osaan keskellä oleva valkoinen juova. Lippu oli tehty eläinten nahoista vendien tapaan. Kronikassa kerrotaan myös ko. lipun olevan latvialaisten lippu.
Tarinan mukaan lippu sai alkunsa kuolettavasti haavoittuneen heimopäällikön kahdelta puolelta vereen raidoittuneesta peitteestä, joka nostettiin salkoon, ja se johdatti joukot voittoon. Latvialainen ylioppilas Jēkabs Lautenbahs-Jūsmiņš löysi 1860-luvulla tarinan vanhoista kronikoista. Wendenin vendien lipusta tuli siis aikoinaan Cēsisin linnan ja kaupungin tunnus ja tuosta lipusta tuli latvialaisten yleinen tunnus, kun latvialaiset ylioppilaat ottivat sen vuonna 1870 käyttöön kansallistunnuksena. Lippua käytettiin muun muassa Riian laulujuhlilla vuonna 1873. Lippu oli käytössä toukokuuhun 1917 saakka, jolloin taiteilija Ansis Cīrulis kavensi lipun valkoista raitaa ja muutti punaisten raitojen punaisen värin tummemman punaiseksi, jotta lippu erottuisi paremmin Itävallan lipusta.
Alueet
Venta-joen suu/seutu
Riian saaren Vanha mäki 1100-1200-luvun taitteessa
Wenden eli Cēsis
Kirjallisuutta
Henrik Lättiläinen: Henrikin Liivinmaan kronikka. (Heinrici chronicon Livoniae) Suomentanut Maijastina Kahlos & Raija Sarasti-Wilenius. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 934. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003.
(tekijästä ei ole täyttä varmuutta) Liivinmaa vanem riimkroonika (käännös viroksi: Urmas Eelmäe, toim. Enn Tarvel), Argo, 2003.
Guntis Zemītis: Liivlased. Vanim ajalugu (10.–16. sajand). Teoksessa Liivlased. Ajalugu, keel ja kultuur, koostanud ja toimetanud Renāte Blumberga, Tapio Mäkeläinen ja Karl Pajusalu. Eesti Keele Sihtasutus, 2011.
Idumea ja idumeanliiviläiset
Latvialainen historioitsija Guntis Zemītis jakaa Liivlased/Lībiešu -artikkelikokoelman artikkelissaan liiviläiset kuuteen ryhmään:
väinänliiviläiset eli daugavanliiviläiset
koivanliiviläiset eli gaujanliiviläiset
metsepolenliiviläiset eli salatsinliiviläiset
kuurinmaanliiviläiset
vendit
idumealaiset eli idumeanliiviläiset
Toisaalta selvinä – ilmeisesti jotenkin muista liiviläisistä erottuvina – ryhminä mainitsee jo Henrik omassa Liivinmaan kronikassaan vendit, turaidalaiset ja idumealaiset.
Nimi
Idumea ja idumealaiset voisi tulkita Raamatusta saaduksi nimeksi. Edom (hepr. אֱדוֹם, muinaiskreik. δουμαία, Idūmaia, lat. Idumaea) oli myöhäisrautakautinen valtakunta nykyisen Etelä-Israelin ja Lounais-Jordanian alueella. Henrikin kronikka on kirjoitettu latinaksi Ydumea, joten latinankielinen Idumaea, Idumea tuntuisi luontevasti tulleen Raamatun teksteistä.
Toisaalta salatsinliivinkielinen ja ilmeisesti myös idumeanliivinkielinen termi Idumā ”Itämaa” tuntuisi myös useammastakin syystä olevan jopa luontevampikin selitys kuin latina ja Raamattu.
Idumean keskus oli Straupen eli saksaksi Gross-Roop tai Roop Raupajoen rannalla. Cēsis eli Wenden oli heti sen itäpuolella ja Valmiera eli Wolmari koillispuolella. Idumean alueella asui ilmeisesti sulassa sovussa sekä liiviläisiä että idästä käsin alueelle levittäytyneitä balttilaisia latgaleja.
Idumealaiset mainitaan ensimmäistä kertaa Henrikin Liivinmaan kronikassa talvella 1206–1207: ”Myöhemmin Daniel lähetettiin idumealaisten luo. Siellä hän kastoi varsin monia sekä lättiläisiä että idumealaisia, rakensi kirkon Raupajoen varteen, asui heidän keskuudessaan ja opetti heille, miten saavutetaan iankaikkinen elämä.”
Henrikin Liivinmaan kronikassa idumealaiset mainitaan myös vuosina 1208, 1212, 1213 ja 1214.
Idumealaiset ja vendit mainitaan paavi Innocentius III:n bullassa 31.1.1208, jossa kerrotaan, että Liivinmaalla on jo kaikki idumealaiset, kaikki vendit ja kaikki liiviläiset kastettu sekä puolet latgaleista.
Alue
Idumealaiset asuivat Gauja/Koiva-joen oikealta rannalta aina Braslavanjokeen ulottuvalla alueella.
Sekä latvian Straupe että saksan Roop tulevat ilmeisesti liivinkielisestä sanasta raupa ”virtaava vesi”.
Vuodesta 1356 aina 1600-luvulle saakka Straupe oli merkittävä kaupunki, joka kuului myös Hansaliittoon. Nykyinen Straupe on pieni kylä, toisin siellä on komea Lielstraupen kartanolinna ja kirkko.
Henrikin kronikassa Idumea ja idumealaiset mainitaan kyllä useita kertoja, mutta myöhemmin he häviävät historian kirjoista eli ilmeisesti idumeanliiviläiset assimiloituivat varsin pian latgalelaisiin ja muodostivat siis osan vähitellen syntyvistä latvialaisista.
Liivinkielisistä paikanimistä Idumā ”Itämaa, Koillismaa” ja Vidumā ”keskimaa”??? on puolestaan kehittynyt yhtä Latvian 3–4 keskeisimmästä alueesta merkitsevä termi Vidzeme, kuten historioitsija Arveds Švābe osoitti jo 1930-luvulla.
Viimeinen lukusuositus
Henrik Lättiläinen: Henrikin Liivinmaan kronikka. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003
© M. A. Castrénin seura
© Tapio Mäkeläinen