Suomi

Suomenkielisen kirjallisuuden historia alkaa uskonpuhdistuksen ajasta 1540-luvulta. Suomalainen runous on kuitenkin vanhempaa, sillä runonlaulajien käyttämä kalevalainen runomitta ja yksinkertaiset lyyriset aiheet sekä tarulliset piirteet ovat peräisin kantasuomen eli siis pakanuuden ajoilta. Länsi-Suomessa kukoisti sankarirunous viikinkiaikana vuoden 1100 tienoilla ja myöhemminkin, ja sieltä sen uskotaan levinneen itään päin, Karjalan laulumaille. Elias Lönnrot (1802–84) kokosi matkoillaan runoja kansan suusta ja kirjoitti niiden pohjalta Suomen kansalliseepoksen Kalevalan (1835, 2. laitos 1849).

Kielen puolesta Suomen kirjallisuus jakaantuu suomen- ja ruotsinkieliseen, mutta siihen kuuluu myös latinan- ja muunkielisiä kirjoja. Suomen kirjakielen isäksi sanotaan Turun piispa Mikael Agricolaa (n. 1510–57), joka n. vuonna 1543 julkaisi ensimmäisen suomenkielisen kirjan, Abckirian eli aapisen. Agricola loi kielen, joka oli sävyltään länsisuomalaista kuten koko Ruotsin vallan (vuoteen 1809) aikainen vanha kirjasuomi. Autonomian aikana (1809–1917) suomen kieli saavutti merkittävän yhteiskunnallisen aseman. Oikeinkirjoitus uudistui, ruotsinkielisiä ilmaisuja karsittiin, sanastoa tuli myös itämurteista ja uusia sanoja luotiin.

Suomen kielen alkeita voi opetella täällä.

Asiantuntijoiden kirjoituksia suomen kielen ajankohtaisista kielikysymyksistä täällä.